Tänään oli taas työpäivä, kovin vauhdikas sellainen. Ja päivän saldo olikin melkoinen, nimittäin omat mietinnät ja pohdinnat saivat taas tuulta siipiensä alle oikein kunnolla. Tänään pohdiskelin, no, niin paljon asioita, että en nyt äkkiseltään sitten tiedäkään, mistä aloittaisin. Aloitetaanpa kuitenkin jostakin.

Miksi ihmeessä jatkuvasti yliarvioin itseni? Tai miksi välillä jopa yliarvostan itseäni? Suru puserossa täytyy tunnustaa, että tätä tapahtuu liian usein. Silloin, kun kunnia pitäisi antaa jollekulle muulle, otan sen mielelläni vastaan. Ja kun joku kiittelee, niin sepä kihahtaa hattuun samantien. "Minä taas osasin jotakin." "Kylläpä olinkin nyt nokkela." "Vau, tajusinpa tuonkin asian noin näppärästi!" 

Minäminäminäminämi... Ärsyttävää. En haluaisi olla niin itserakas, omahyväinen, ylpeä, isolla egolla varustettu ja ties mitä. Aina minun muka pitäisi tietää kaikki. Ja sitten kun en jotakin tiedä, niin on se niiiiin kovin vaikeaa kysyä joltakulta muulta. Ylpeyttä se on. Ja samalla pelkoa siitä, että joku toinen ajattelee minun olevan täysi tumpelo, jos en nyt sitten tuotakin asiaa muka hallitse! Kuinkahan monesti päivässä oikeastaan ajattelenkaan "minua"? Hirvittävä ajatus. Olisipa siihenkin olemassa jonkinlainen ajatusten askelmittari! Tulisipahan selville todellinen omahyväinen luontoni. Hyh.

Hengellisesti ajateltuna tällainen käytöshän on todella vaarallista. Ylpeys käy lankeemuksen edellä, sanoo Sananlaskujen kirjakin (Sananl. 16:18). Jo pelkästään työelämässä ymmärrän kyllä sen olevan huonompi juttu, jos en ymmärrä/uskalla/kehtaa kysellä pelätessäni oman egoni murtuvan - omaa ammattiani kertomatta voin sanoa, että siinä ei hyvä heilu, jos menen soheltamaan jotakin omin päin tietämättä mitä tehdä. Tosin, onneksi vielä toistaiseksi itsesuojeluvaistokin on sen verran pelannut, että olen onnistunut voittamaan ja nielemään ylimielisyyteni ja kysymään, jos en ole jotakin tiennyt.. Mutta kuitenkin! On se niin vaikeaa.

Hengellisesti ajatellen taas voisi miettiä sitä kuinka monesti otan Jumalan kunnian itselleni. Kun Jumala tekee elämässäni tai elämäni kautta jotakin ja tiedän sen itsekin, niin annas olla: kertoessani tästä jollekulle nousee sana "minä" esille turhan helposti. Joskus rukoilinkin, että Jumala antaisi minulle sen verran hölmöyttä ja yksinkertaisuutta, etten aina edes ymmärtäisi Hänen tehneen minun kauttani mitään <-- tällöin pienenisi riski siitä, että kehuisin Jumalan töillä itseäni! Toisaalta voisi kyllä ehkä mieluummin pyytää viisautta, että osaisin antaa Jumalalle kunnian ja muistaisin olevani vain pieni ihminen silloinkin, kun Jumala päättää toimia kauttani. Ylipäänsä se, että Isä tekee jotakin minussa, hyväksyy minut toimintansa välikappaleeksi ja rakastaa minua on jo jotakin niin suurta, että minun pitäisi olla pelkästään tästä aivan pyörryksissä.

En tiedä. Ei tässä auta muu kuin suuri rukoustaistelu tämänkin asian puolesta. Että vanha ihminen minussa, se lihallinen vanha peikko, pienenisi ja Jeesus valtaisi minussa sijaa. Tuo vanha luonto, jonka kanssa jopa Paavalikin näytti kovasti taistelleen. Raamattu on muuten ihmeellinen kirja. Sieltä löytyy lohdutus tilanteeseen kuin tilanteeseen. Tässäkin tapauksessa voin lohduttautua Roomalaiskirjeen 7.luvun tekstillä:
"Sillä minä tiedän, ettei minussa, se on minun lihassani, asu mitään hyvää. Tahto minulla kyllä on, mutta voimaa hyvän toteuttamiseen ei; sillä sitä hyvää, mitä minä tahdon, minä en tee, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo, minä teen. Jos minä siis teen sitä, mitä en tahdo, niin sen tekijä en enää ole minä, vaan synti, joka minussa asuu. Niin huomaan siis minä, joka tahdon hyvää tehdä, sen lain, että paha riippuu minussa kiinni; sillä sisällisen ihmiseni puolesta minä ilolla yhdyn Jumalan lakiin, mutta jäsenissäni minä näen toisen lain, joka sotii minun mieleni lakia vastaan ja pitää minut vangittuna synnin laissa, joka minun jäsenissäni on. Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista? Kiitos Jumalalle Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, kautta! Niin minä siis tämmöisenäni palvelen mielellä Jumalan lakia, mutta lihalla synnin lakia."

Mikään varsinainen teologi en todellakaan ole, kaukana siitä. Mutta ymmärrän Paavalin tuossa tarkoittavan, että sisällämme siis asuu kaksi luontoa (ja tässä ei ole kysymys mistään jakomielitautisuudesta tai muusta psyyken ongelmasta!) Toinen näistä on synnillinen ihminen, se "vanha aatu", joka oli minussa vallalla ennen kuin tulin uskoon. Tämä luonto tekee minussa kaikki synnilliset teot. Sen vankina myös olen niin kauan kuin minussa täällä maan päällä henki pihisee. Kun sitten pääsen kuoltuani taivaaseen, ei tuo synnillinen ruumis ja luonto enää minua sinne seuraa - kiitos Jumalan!

Toinen osa minussa on "hengellinen ruumis" (nyt menee kaanaankieliseksi). Tämä siis tarkoittaa, että kun Jeesus asuu minussa, olen uskossa ja Pyhä Henki vaikuttaa minussa, tahdon tehdä hyviä asioita - siis asioita, jotka ovat hengellisesti hedelmällisiä. Usein kuitenkin käy juuri niin, että vanha syntipesäke minussa vie voiton. On niin helppo alistua sen tahtoon.

Esimerkki aiheesta:
Päähäni hypähtää ajatus, että pitäisipä lukea raamattua tai pitäisi rukoilla tai pitäisi puhua jollekulle Jeesuksesta. Samantien huomaan netti-tv:ssä päivän salkkarit. "Vau", tuumaa vanha aatu minussa, "enhän toki halua tipahtaa kärryiltä, mitä salkkareissa tapahtui tänään, katsompa ne!" Siinä menee puoli tuntia jälleen eteenpäin ilman, että olisin tehnyt mitään hengellistä elämääni virvoittavaa. Sitten huomaankin kellon olevan jo paljon ja pitäisi käydä nukkumaan, käyn nukkumaan, ja näin meni myös yksi ilta ja yö ilman, että olisin tehnyt mitään oikeasti hyödyllistä. Olen ehkä lukenutkin yhden luvun raamattua eteenpäin, mutta seuraavana aamuna en enää muista siitä mitään, koska lukemiseni aikana mietin vain "kuinka väsynyt olen, mitähän töissä tapahtui, mitä töissä tapahtuu huomenna ja voi vitsit, kun saisi nyt tämänkin luettua...."

Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista? Niinpä. Toivotonta. Tässä voisi ihan itkuun purskahtaa. Mutta onneksi en ole lain alla. Tarkoitan, että onneksi Jumala ei ole tarkoittanut uskonelämästäni suorittamista. Hän ei ole kiinnostunut siitä, miten hyvin pärjään omin nokkineni, kuinka monta kertaa olen tänään rukoillut ja kuinka ajatuksella olen raamattuani lukenut. Hän on kiinnostunut vain siitä, että olen avoin ja rehellinen. Hän haluaa tietää, mitä minulle oikeasti kuuluu. Voin siis sanoa suoraan: "Voi Isä, tänään olen kyllä niin kovin väsynyt. Anna anteeksi, etten ole muistanut jutella kanssasi ja lukea sanaasi. Lupaan yrittää huomenna paremmin (ja nämä lupauksethan Jumala ottaa tosissaan, joten minun on paras huomenna yrittää ;D) Anna minulle voimaa keskittyä enemmän sinuun, ymmärrystä jättää turhia asioita pois elämästäni ja vähentää aikaa kaikelta siltä, mikä vie minua kauemmas Sinusta."

Ja kuten Paavalikin pohdintansa päättää: "Niin minä siis tämmöisenäni palvelen mielellä Jumalan lakia, mutta lihalla synnin lakia." Kelpaan siis Jumalalle tämmöisenään. Ei minun tarvitsekaan olla mikään super-ihminen, joka kulkee jatkuvasti nenä raamatussa, rukoilee ja paastoaa säännöllisesti, uhraa tunnollisesti ja laulaa aina halleluja-lauluja kovimmalla äänellä. Ehkä minun tulisi pyrkiä noihin, mutta voin olla rauhassa sen suhteen, sillä itse yrittämällä tiedän pääseväni vain takaisin lähtöpisteeseen. Ennemmin minun tulee antaa elämäni Jeesuksen huolehdittavaksi. Kyllä Hän sitten opettaa ja muistuttaa minua elämään mielensä mukaan, kun maltan kuunnella Hänen ääntänsä. Ajatuksissani minun tulee pyrkiä parhaaseeni Jumalaa palvellessani, eli mieleni tulee pysyä Jumalassa, mutta se ei ole mikään maata mullistava asia, että synti minussa tekee pahojaan <-- sitä paitsi Jumala kyllä tietää tämän ja ymmärtää minua. Ja juuri tästä syystähän Hän lähetti poikansa kuolemaan puolestani, jotta saisin lahjaksi armon, joka pyyhkii synnillisen luontoni tekemät pahuudet pois.

Btw, tämähän ei tietenkään tarkoita nyt sitä, että voisin vetää totaalisesti lonkkaa ja olla välittämättä siitä, mitä teen ja mikä huvittaa. Ei Paavalikaan sitä tarkoittanut. Toki minun tulee edelleen huolehtia siitä, ettei hengellinen elämäni pääse sammumaan ja pitää lamppua niin sanotusti päällä. Päätöksen siitä, että haluan toteuttaa Jumalan tahtoa ja seurata Jeesusta, teen vain minä itse - Jeesus sitten antaa minulle voimaa, taitoa ja ymmärrystä elää Hänen tahtomallaan tavalla.

Ehkä nyt on jo aika kuitenkin taas lopetella ja toivottaa jälleen kauniita unia.